Hong Kong, päivä 2: kulttuuria, katutaidetta ja Hongkongin kiinnostavimpia nähtävyyksiä

Hong Kongin -reissumme toinen päivä oli yksi matkan intensiivisimmistä ja vaikuttavimmista. Päivän aikana tutuiksi tulivat niin Hongkongin parhaat nähtävyydet kuin yksi kaupungin kehutuimmista ravintoloista. Ihan kaikki ei kuitenkaan mennyt niin kuin Strömsössä. Itse asiassa harkitsin otsikoivani postauksen ”hellettä, häpeää ja Hongkongin kiinnostavimpia nähtävyyksiä” – jatka lukemista, niin kuulet miksi. (Matkakertomuksen ensimmäinen osa löytyy tämän linkin takaa).

Aloitetaan kuitenkin alusta, tässä tapauksessa aamuyöstä.  Olimme aikaeron ansiosta nukahtaneet ensimmäisenä iltana kahdeksalta – ja heränneet yhdeltä. Tämä ei haitannut, vaan tarkoitti sitä, että ehdimme katsoa Euroviisut :D.  Kisojen loputtua lähdimme etsimään aamiaispaikkaa. Valikoimaa ei tähän aikaan aamusta ollut erityisen paljon, mutta läheltä löytyi matkaoppaan ja nettiarvostelijoiden lämpimästi suosittelema Capital Cafe. Tarjolla oli paljon kiinnostavia aamiaisruokia, mutta kasvissyöjinä tilauksemme olivat aika hiilaripainotteisia. Plussaa paikka sai myös meiltä ystävällisestä palvelusta ja hauskasta tunnelmasta.

Olin bongannut matkaoppaastaamme, että Capital Cafe sijaitsi alueen kuuluisimpiin nähtävyyksiin kuuluvan sinisen talon lähellä. Niinpä päätimme aamiaisen lähteä pienelle aamukävelylle. 1920-luvulla rakennettu Blue House on arkkitehtonisesti ja historiallisesti tärkeä rakennus, mutta turisteja sen luo houkuttelevat ennen kaikkea sen kirkkaan sininen julkisivu. Lähistöltä löytyvät myös oranssi ja keltainen talo.

Vähän matkaa ylämäkeen värikkäiltä taloilta sijaitsee Pak Tai Temple. Tämä oli ensimmäinen matkalla bongaamamme temppeli, ja emmimme hieman sisälle astumista – olin pukeutunut alle polvipituiseen hameeseen enkä ollut ihan varma, miten temppelissä tulisi käyttäytyä itsestään selvien kohteliaisuussääntöjen lisäksi. Lopulta arpomistamme sivusta seurannut temppelityöntekijä tuli luoksemme ja kehotti meitä ystävällisesti menemään sisälle. Suurkiitos hänelle rohkaisusta!

Sisällä temppelissä huomasin ilokseni, että muutkin kävijät olivat pukeutuneet tavallisiin kesävaatteisiin, ja että tunnelma oli muutenkin välitön ja rento.  Myöhemmin temppelietikettiä googlettaessani opin, että Hongkongin temppeleissä sääntöjä on yleisesti ottaen vähän: kenkiä ei esimerkiksi tarvitse jättää pois.

Tästä tiedosta oli hyötyä myöhemmin päivällä, kun pääsimme vierailemaan vielä toisessa upeassa temppelissä. Tätä ennen kävimme kuitenkin katsastamassa kaksi paikallista nähtävyyttä – vanhan postitoimiston sekä Wan Chain markkinat – ja hotellilla lepäämässä, työskentelmässä sekä juomassa teetä.

Iltapäivällä päätimme suunnata nimensä mukaisesti Hongkongin saaren keskiosassa sijaitsevaan Centraliin ja saimme ensikosketuksemme Hongkongin metroon. Se on nopea ja kätevä, mutta matkassa on yksi mutta: niin yksittäisten lippujen osto kuin matkakorttien latauskin toimii vain käteisellä. Pienen säätämisen jälkeen pääsimme kuitenkin matkaan, ja kymmenen minuutin kuluttua löysimme itsemme keskeltä hauskaa ja värikästä Sohoa.

Hongkongin hipsterikaupunginosana tunnetulla alueella on paljon katutaidetta, kivoja ravintoloita ja mielenkiintoisia liikkeitä,  – esimerkiksi kuuluisa taide- ja kauppatila PMQ, jossa pidettiin käyntimme aikana vegaanifestarit – sekä yllättävän paljon mäkiä. Olimme liikenteessä päivän kuumimpaan aikaan, ja reilun tunnin kävelyn jälkeen huomasin olevani ihan poikki.

Tästä päästäänkiin postauksen toiseen osaan – siihen hellettä ja häpeää sisältävään :D. Soho-retkemme tarkoituksena oli maisemien ihailun lisäksi lounastaa Little Baossa, yhdessä Hongkongin kehutuimmista ravintoloista. Emme kuitenkaan olleet huomioineet sitä, että näin sunnuntaina suosittuun ruokapaikkaan olisi muitakin tulijoita. Ystävällinen tarjoilija otti nimemme listaan ja kertoi, että pääsisimme pöytään 40 minuutissa. Ei kovin pitkä aika, etenkin kun ympäriltä löytyy niin paljon kaikkea kiinnostavaa – vai mitä?

Ei ehkä yleensä, mutta tässä vaiheessa olin aika varma siitä, etten mitenkään pystyisi odottamaan ulkona helteessä vielä 40 minuuttia. Oloni alkoi olla niin heikko, että minun olisi tehnyt mieli käydä makaamaan penkille. Lähdetään hotellille, ehdotin poikaystävälleni, joka ei kuitenkaan ollut valmis luovuttamaan niin helposti. Hänen kannustamanaan sain itseni jotenkin raahattua lähimpään kulmakauppaan, josta ostimme isot pullot kylmää vettä. Ihme ja kumma, aika pian juomisen jälkeen oloni alkoi kohentua. Ei ihan oikeasti kannata aliarvioida säännöllisen juomisen tärkeyttä kuumissa matkakohteissa, etenkään jos tulee tehtyä mitään vähänkään liikunnallista.

Sananlasku hyvää kannattaa odottaa sopii ehdottomasti kuvaamaan Little Baoa, etenkin kun listalta löytyi Impossible Bao. Olen kirjoittanut Impossible Foods -yrityksestä aiemmin mm. täällä – lyhyesti selitettynä, se valmistaa kasvistuotteita, jotka maistuvat ja näyttävät täysin lihalta. Tähän asti yrityksen safkoja on ollut saatavilla vain Jenkeissä (itse tutustuin siihen San Franciscossa), mutta iloksemme se oli laajentanut Hongkongiin juuri ennen matkaamme. Täällä eteemme kannettu lihaton bao oli taas kerran täysin kympin arvoinen suoritus, ja uskallan väittää, että suurin osa sekasyöjistä ei olisi edes osannut epäillä, ettei annoksen herkullinen pihvi ole sataprosenttista lihaa. Hyvä eläimille ja hyvä luonnolle!

Myöhäisen lounaan jälkeen jatkoimme matkaamme päivän toiselle temppelille. Vuonna 1847 rakennettu Man Mo temple on yksi kaupungin suosituimmista, mutta vilkkaudesta huolimatta tunnelma oli yllättävän rauhallinen.

Ihan samaa ei voi sanoa seuraavasta kohteestamme, Hongkongin katutaidekeskuksena tunnetusta Graham Streetistä. Kadun kuuluisin teos on kuvassa näkyvä muraali, joka koristaa monen Hongkongin-kävijän instafeediä.  Kadun kulmassa seisoi nytkin ainakin neljä seuruetta kännykät ja kamerat valmiina, ja lisää saapui paikalle edellisten lähtiessä. ’

Päätin poikaystäväni suureksi iloksi, että haluan itsekin kuvan paikasta. Niinpä odotin kiltisti vuoroani ja kipitin sitten seinän eteen. Ota varmuuden vuoksi vielä pari, ohjeistin. Kuvista tätä ei näe, mutta ihan vieressä seisoi samaan aikaan kolme muuta tyttöä poseeramassa miespuolisille seuralaisilleen :D.

Ymmärrän hyvin, miksi paikka on suosittu: teos on hieno, kiinnostava ja – näin uskallan Lontoon katutaidekeskuksena tunnetussa Shoreditchissa asumisen mukanaan tuomalla varmuudella sanoa – eroaa edukseen suuresta osasta katutaidetta. Olen myös iloinen siitä, että matkailijat ovat kuvanneet teoksen Instagramiin: ilman instaa en olisi luultavasti edes tiennyt koko paikasta, yksittäiset katutaideteokset kun harvemmin saavat mainintaa perinteisissä matkaoppaissa.

Samalla en kuitenkaan voinut välttyä pohtimasta, vievätkö kaltaiseni instaajat teoksen iloa niiltä, jotka ovat kiinnostuneempia taiteesta kuin itsensä kuvauttamisesta kauniin seinän edessä. Noloksi tunsin oloni kuitenkin vasta silloin, kun kuulin poikaystäväni ottamia kuvia katsoessani itseni sanovan vain puoliksi vitsillä –  wait for it – että vähän toisenlainen asu olisi kyllä sopinut tähän taustaan vähän paremmin. Samaan aikaan huomasimme viereisellä seinällä tekstin wanted to be a street artist, ended up an asshole. Mieleeni hiipi väkisinkin ajatus, että että street artistin kohdalle olisi tässä kohtaa voinut vaihtaa instaajan.

Jatkoimme matkaa sen enemmän aihetta ajattelematta. Ajoimme Mid-Levels escalatorilla, kävimme shoppailemassa Centralin liikkeissä… ja koimme yhden matkan suurimmista yllätyksistä. Metroasemalle kävelessämme huomasimme nimittäin, että ylikulkusiltojen käytäville oli asetettu vieri viereen kartonkeja, joiden päällä istui ja makoili naisia. Kävelimme seuraavalle ylikulkusillalle – ja sekin oli aivan täynnä naisia. Jotkut pelasivat korttia, toiset kuuntelivat musiikkia, toiset näyttivät vain lepäävän. Pian huomasimme, että samanlaisia seurueita näkyi myös puistoissa. Emme olleet huomanneet mitään vastaavaa edellisenä päivänä, ja näky oli niin erikoinen, että päätyimme kääntyä Googlen puoleen. Sieltä meille selvisi, että kyse on Maids Day Off  -nimellä tunnetusta ilmiöstä. Monilla kaupungin kotityöntekijöistä on vapaata vain sunnuntaisin, ja he kokoontuvat viettämään sitä yhdessä kaupungille. Perinne alkoi jo 1980-luvulla, ja siihen osallistuu kymmeniä tuhansia naisia joka viikko. Valitettavasti työntekijöitä kohdellaan usein huonosti – kannattaa lukea aiheesta lisää vaikkapa tästä Guardianin artikkelista.

Kruunasimme toiminnantäyteisen päivän illallisella vegaaniravintolassa. Kansainvälinen The Loving Hut -ketju on meille tuttu jo Lontoosta, ja toimi loistavasti myös toisella puolella maailmaa. Illallisen aikana palasin ajatuksissani Graham Streetille. Tällä kertaa minua alkoi kuitenkin hävettää kuvaamisen sijasta se, että olin lainkaan nolostellut sitä. Kuvien ottaminen – kunhan niitä ottaa itsestään eikä muista – on täysin normaali, hauska harrastus. Vaikka se jotain ärsyttäisikin, on kyseessä loppujen lopuksi aika mitätön ärsytyksen aihe, etenkin verrattuna oikeasti muiden terveyttä ja viihtyvyyttä uhkaavaan toimintaan, kuten esimerkiksi julkisilla paikoilla tupakointiin. Ja jos joku haluaa koordinoida asunsa nähtävyyksien mukaan, ei siinäkään ole yhtään mitään väärää. Kuten kirjoitin jo aiemmin, huolenani on, että instakuvaus on saanut viime aikoina negatiivista julkisuutta ennen kaikkea siksi, että se mielletään tyttöjen ja nuorten naisten harrastukseksi – ja sitä kautta automaattisesti pinnalliseksi ja tyhmäksi.

No, ehkä näitä pohdintoja kannattaa jatkaa ihan omassa postauksessaan. Jatkoa on luvassa myös Hongkongin-päiväkirjaani: seuraavassa osassa seikkaillaan mm. maailmankuulun Star Ferryn kyydissä. Jos et malta odottaa siihen asti, käy tsekkaamassa viimeisimmät matkakuulumiset Instagram-tililtäni, @lizainlondon. Muistathan seurata blogia myös Facebookissa, Bloglovinissa ja Blogit.fi-palvelussa.

Kiinnostaako matkailu? Löydät lisää reissupostauksia tämän linkin takaa.